Sileäkarvaiset noutajat

1700-luvun lopulla Englannissa tuli suosituksi ajometsästys. Tällöin tarvittiin noutamiseen erikoistuneita koiria, joilla oli pehmeä nouto-ote. Siihen saakka metsästyksessä oli käytetty pointteri- ja setterityyppisiä koiria sekä erilaisia vesispanieleita. Ajometsästys asetti koiralle hieman erilaiset vaatimukset, sillä koiran oli stressantumatta kestettävä runsas ammunta sekä lintujen pudotukset. Koiran piti olla ehdottomasti hiljainen ja rauhallinen, jottei se säikyttäisi riistaa eikä häiritsisi ampujaa. Käyttötarkoitus muokkasi jalostettavien koirien ruumiinrakennetta ja kokoa. Vaadittaviin ominaisuuksiin yritettiin päästä risteyttämällä lammaskoiria, settereitä, spanieleita ja vesikoiria. Lammaskoiria käyttämällä parannettiin koulutettavuutta, spanieleilla metsästysominaisuuksia, vesikoirilla vesityöskentelyä ja settereillä hyvää vainun käyttöä.

Sileäkarvaisten noutajien jalostamisessa suurin merkitys oli S.E. Shirleylla (Englannin Kennelliiton perustaja), joka risteytti näitä “noutajia” suurten newfoundlandin koirien, suurten labradorin koirien sekä St. Johnin koirien kanssa. Nämä Shirleyn jalostamat aaltokarvaiset noutajat olivat hieman raskaampia verrattuna tämän päivän sileäkarvaisiin noutajiin. Kaikilla englantilaisilla noutajaroduilla on tämä sama tausta. Heterogeenisesta ryhmästä koiria, joita kutsuttiin yleisnimellä “noutaja”, kehitettiin kasvattajien omiin tarkoituksiin ja mieltymyksiin parhaiten soveltuvia koiria. Aaltokarvaista noutajaa kutsuttiin Suomessa aluksi pitkäkarvaisiksi noutajiksi, millä nimellä ne näkyvät edelleen vanhoissa koirakirjoissa. Lopulta rodun nimitys muutettiin vastaamaan alkuperämaan nimitystä “flat-coated retriever” eli sileäkarvainen noutaja.

Lähde: Flattikerho, Kirsi Nieminen